People help the people

Apu. Niin lyhyt sana, joka vaikuttaa nyt päättötyön loppumetreillä niin moniulotteiselta. Siitä tulee monille mieleen ne kaikki kliseiset merkitykset, niin tuli minullekin ensimmäisessä postauksessani. Mielenkiintoista, miten käsitykseni avusta on muuttunut tämän lukuvuoden aikana.

Blogin teko oli ihana tapa tehdä päättötyö, sillä ainakin minulla koko työ olisi varmasti jäänyt viimeisellä viikolla väkerrettäväksi, jolloin en olisi saanut siitä blogitekstien tasoista. Vaikka menihän se blogitekstienkin kirjoittelu välillä tiukoille…

Ensimmäisessä postauksessani minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä avun merkityksistä, tuntuu että valitsin avun vain koska se oli ensimmäinen sana joka tuli mieleeni. Nyt se tuntuu juuri siltä oikealta valinnalta.

Löysin päättötyön aikana avusta monta eri näkökulmaa. Runossani puhuin avun merkityksestä, siitä kuinka joskus on pelkän muiden avun varassa. ”Uutisarviointini” käsitteli auttamisen hankaluutta ja - tai helppoutta. Elokuva-arvioinnissa käsittelin mm. itsensä auttamista ja kirja-arvioinnissa vääränlaista auttamista. Tarinani kertoi auttamisen – pienenkin sellaisen – merkityksestä. Olen iloinen, että löysin paljon näkökulmia!

Päättötyö teki minusta monipuolisemman kirjoittajan. On hyvä, että tehtävissä oli niin monenlaisia tekstityylejä, sillä nyt hallitsen eri tekstilajeja mielestäni paremmin. Opin kirjoittamaan selkeämmin, yleensä kirjoitukseni ovat aluksi todella sekavia. Nyt osaan nähdä paremmin kirjoitukseni sekavia kohtia ja muokata niitä selkeämmiksi.

Yhteen sanaan syventyminen opetti tulkintaa. Opin syventymään elokuviin ja kirjoihin paremmin, sekä sen, että taiteessa on monia eri ulottuvuuksia, jotka pitää löytää.

Alkupostaukseni oli ehdottomasti kaikkein epäonnistunein sen kliseisyyden ja tekstin laadun vuoksi. Toisaalta se antaa hyvän vertailupohjan kehitykselleni! Pidin runostani ja tarinastani, sillä luova kirjoittaminen on minulle luontevampi tapa ilmaisuun kuin tietotekstien kirjoittaminen. Runossa ja tarinassa välittyvät avun merkitykset mielestäni parhaiten.

Apu voi olla negatiivista, positiivista, tahallista, tahatonta, päivän pelastus. Mikään ei koskaan ole yksiselitteistä. Sen opin.

Avun tulkintaa tulee varmasti jatkettua ihan tahattomastikin, mutta nyt sanon hei hei blogilleni!

Please shine the light in my eyes

Mä en ollu sellanen tyttö joka pukeutu mustiin. Enkä sellanen joka pukeutu mihin tahansa jota löys. Mul oli tyyli ja mun vaatteet oli ilosia. Mulla oli aina puhtaat hiukset ja hajuvettä ja kynsilakkaa.

Mul oli kerran paras ystävä. Me leikittiin aina yhdessä, ihan pienestä asti. Muistan vieläkin joitain meidän ihan omia outoja juttuja, joista muut ei tienny. Me keksittiin lauluja ja leikkejä joille me naurettiin kauheesti. Luvattiin et me oltais aina parhaita ystävii eikä mikään vois tulla meidän väliin.

Me muutettiin kun olin 12. Uuteen maahan, ihan uusien ihmisten luokse. Mun paras ystävä jäi taakse. Se kaupunki oli savuinen ja iso ja kun mä seisoin sen keskustassa niin en pystyny ajattelemaan. Mun uusi koulu oli harmaa ja siinä oli pienet ikkunat. Ei mun perhe olis sinne halunnut, mut kun mun vanhemmat oli saanu töitä. Mul ei ollu yhtään ystävää.

Ei ne mua kiusannu, sillai. Ne tykkäs musta oikeestaan. Niitten mielestä mul oli kivoja vaatteita ja olin ihan nätti ja kiltti ja sillain. Mut ei ne halunnut mun kanssa viettää aikaakaan. Oli vaan ihan kun en olis ollut siellä.

Keijumaailmassa kaikki on hyvin. Kaikki on ystäviä ja kilttejä toisilleen. Syödään marjoja joka päivä. Ihmiset rakastavat toisiaan. Siellä kaikki on perhettä niin kukaan ei voi jäädä yksin.

Mun vanhemmat sai ylennyksiä ja alko tekemään kauheasti töitä. Ne lähti ennen kuin heräsin ja tuli kotiin illalla. Sillon ne oli niin väsyneitä, ettei jaksanut puhua mun kanssa enää mistään.

Mä istuin pulpetissa luokan reunassa ja katoin niitä. Sitä rajaa joka kulki niitten maailman ja mun välissä. Ne biletti joka ilta ja ei koskaan tehnyt mitään koulussa.

Mä herään ja on pimeetä. Talo on tyhjä. Mitä jos jäisin tähän? Huomaisiko kukaan?

Istun takapulpetilla ja ope puhuu jostain. En mä edes kuule mitä siellä puhutaan. Katon ulos lumisateeseen ja mietin, miks olen täällä. Laitan pään pulpettiin ja mietin mun keijumökkiä.

Kun tulen kotiin talo on tyhjä. Taas. Missäköhän ne on?

Menen nukkumaan viideltä, kun ei ole muutakaan tekemistä. Makaan mun sängyssä ja kuuntelen hiljaisuutta. Jossain kaukana ihmiset on ilosia ja nauraa ja halaa. Mä itken ja laitan mun pään mun rintaa vasten. Huudan mun tuskaa mut kukaan ei kuule. Mun ääni on ihan kamala.  Miks oon tässä?

Nään unta että elän yksin harmaalla planeetalla. Sen pinta on tasainen. Planeetta alkaa kasvaa kasvamistaan. Yritän paeta, mutta ei ole paikkaa minne mennä. Planeetta kasvaa niin suureksi, että uppoan sen sisälle, ja hukun sen massaan.

Herään yöllä ja kuulen junan äänen. Mua pelottaa.  Sit mä mietin keijuja ja sitä kuinka ne välittää musta. Nukahdan uudelleen.

Keijut, tulkaa kiltit hakemaan mut täältä. Mun olis siellä paljon parempi kuin täällä.

Sit mä en enää jaksa mennä kouluun. Mä lähden joka päivä metsään ja kävelen siellä. Kukaan ei kuitenkaan tule huomaamaan, missä olen. Mä kerään viimesiä puolukoita ja syön niitä. Mä tunnen olevani vapaa luonnossa. Sillon mä en oo hukassa ihmismassassa.

Mut joku huomaa että oon poissa. Opettaja lähettää mun vanhemmille tiedon, että mä en ole ollut koulussa.

Istun odotushuoneessa ja mua jännittää kauheesti. Mua ahdistaa myös, haluun vaan juosta pois. En ehdi enää. Oven avaa ystävällisen näköinen nainen ja se pyytää mut sisään. Mä istun ja se kysyy multa: Miltä susta tuntuu?

Se kuunteli ja ymmärsi mua. Se sai mut tajuamaan etten oo yksin.

Sinä yönä keijut lensi pois. Mä kiitin niitä ja sanoin hyvästi.

Auttavan käden ja lyövän nyrkin välillä on vain ranteenkäännös

”Helsinki, Marraskuu 2008, Noofembar

Anis F. ja Mekan tytöt

Näin on aina ollut ja näin tulee aina olla, isän ääni kuului jo rappuun saakka. Joskus koulusta kotiin palatessaan Anis istuskeli hetken aikaa portaikossa oven takana, riisui viimeisiä korujaan, tarkisti taskupeilistä huulet ja kuunteli samalla kotinsa ääniä. Kovaäänistä tauotonta puhetta, jota jotkut naapurit varmaan luulivat jatkuvaksi riitelyksi, ja myöhemmin televisio jatkuvasti päällä, rukouskutsuja, väenkokouksen pauhinaa ja uskonnollisten kanavien tunteellista puhetta, arabian kieltä.

Kerran rapussa istuessaan Anis kuuli uutispätkän alun: selostaja kuvaili kiihtyneesti kuinka Mekassa paloi koulu ja sieltä liekkejä ja savua pakoon sännänneiden tyttöjen päälle heitettiin säkkikangasta ja hiekkaa, minkä jälkeen tyttöjä piestiin ja kivitettiin, sillä he eivät olleet ehtineet palavasta talosta paetessaan laittaa burkhia päälleen, tai heidän huivinsa ja kaapunsa olivat syttyneet tuleen ja paljastivat heidän ihoaan liikaa. Inshaa’Allah, selostaja toisteli. Kuinka kauhistuttavaa käytöstä profeetan tyttäriltä!”

Parvekejumalat kertoo kahden Suomessa asuvan tytön tarinan islamin maailmassa. Toinen heistä on 15-vuotias Anis, joka elää muslimiperheessä. Hänen perheessään on todella tiukat säännöt, isä on selkeästi perheen pää, ja naisilla on vain vähän arvoa. Anis ihailee suomalaisia ja heidän kulttuuriaan, ja lähtee kapinoiden etsimään omanlaistaan elämää.  Perhe ei pidä hänen käytöksestään ollenkaan. Aniksen matkaan suomalaistumisessa vaikuttavat suuresti hänen ystävänsä Wanda ja Wandan äiti.

Kirjassa kerrotaan myös parikymppisestä Alla-Zahrasta. Hän kääntyy islamin uskoon rauhan ja tasapainon toivossa. Hän perustaa suomalaisille nuorille ryhmän, joka auttaa palaamaan islamiin. Alla-Zahran ja Aniksen tarinat tuodaan lopulta ratkaisevasti yhteen.

Anis Muumin on syntynyt somaliassa, mutta sodan paossa hänen perheensä on muuttanut Helsinkiin Muukalaistaloon. Aniksella on neljä veljeä, joista yksi on kuollut, sekä kaksi siskoa. Suhteet sisaruksiinsa Anis kokee etäisiksi, enemmänkin vihamielisiksi. Tummaihoiseksi hänen ihonsa on vaalea. Anis on aliravittu, ja siksi laiha. Hän käyttää hijabia. Kun anis alkaa kapinoida, hän vaihtaa aamulla vaatteensa pyöräkellarissa erilaisiin, ja illalla takaisin.

Anis haluaisi olla tavallinen suomalainen teinityttö. Hänen unelmiaan ovat taistelu ilmastonmuutosta vastaan, se ihana Kuolleenmeren poika, flamencon tanssiminen ja Madonnan tapaaminen. Unelmat eivät kuitenkaan sovi hänen perheelleen, eivät ollenkaan. Heille idyllinen tytär olisi aina hiljaa, tekisi kotitöitä mukisematta ja rukoilisi. Perheen muut tytöt ovat kilttejä ja rauhallisia sekä uskonnollisia. Perheen pojilta mikä tahansa sallitaan. Siksi Anis jää koko perheen ja suvun silmätikuksi. Islamilainen maailma ja suomalainen unelma sekoittavat Aniksen päätä jatkuvasti, ja hän on tilanteestaan todella hämmentynyt.

Anis on fiksu, ja osaa käsitellä vanhempiaan. Saadakseen haluamansa hän tekee töitä sen eteen.  Parveke kuvaa Anikselle muuta maailmaa ja rauhallisuutta, joita hän kaipaa.

Islamilaista elämäntapaa Anis ei halua noudattaa. Hän on mielestäni rohkea alkaessaan itse luoda elämäänsä erilaiseksi. Hän saa uusia, hyviä ystäviä, kuten Wandan.

Wanda on tyttö, jollaiseksi Anis haluaisi tulla. Hänen kanssaan Anis kokeilee kaikkea, mistä on ennen vaan unelmoinut. Wandan äiti ei ole ollut tyttärilleen mikään paras huoltaja, mutta Anista hän auttaa paljon. Anis vierailee Wandan äidin luona innokkaasti, ja kuuntelee hänen tarinoitaan innolla eletystä elämästä suuresti ihaillen.

Kirjan aikana Aniksen oppii tuntemaan todella hyvin. Kirja koskettaa, sillä se kuvaa kokeilunhaluisen tytön kasvua nuoreksi naiseksi, jolla on omat mielipiteet. Kun kirja loppuu, tulee melkein ikävä Anista!

Parvekejumalat herätti todella paljon ajatuksia. Suomessa asuvista muslimeista ei ole kirjoitettu paljon, siksi heidän elämästään oli kiinnostava lukea. Muslimien elämää maahanmuuttajina ei tavallinen suomalainen osaa kuvitellakaan. Kirjan tapahtumat herättivät vahvoja tunteita moneen suuntaan.  On järkyttävää ymmärtää, kuinka joidenkin elämä voi olla niin erilaista kuin omani. Jotkut kohdat järkyttivät paljon, eniten naisten erittäin huono asema ja heihin kohdistunut väkivalta, joka koetaan täysin normaaliksi!

Kirja auttaminen on merkittävässä osassa. Perhe yrittää auttaa Anista asettamalla rankat rajat, mutta loppujen lopuksi se ei olekaan hyvä asia. Auttaminen menee liian pitkälle, ja Aniksen loppu ei ole inhimillinen. Lisäksi Wanda ja hänen äitinsä auttavat Anista kasvamaan suomalaisen nuoren tavalla omaksi itsekseen ja toteuttamaan unelmiaan.

Pidin siitä kuinka kirjan monet tarinat yhdistyivät taidokkaasti. Islamin käsitteleminen eri näkökulmista toimi mielestäni hyvin. Kirja oli hieman hidastempoinen joissain kohdissa, mutta sen korvasi aihe sekä todella hyvä ja yllättävä loppu. Kieli ja kuvailu oli mielestäni kaunista, ja parvekejumalien ja aavikon tuulien käyttö kekseliästä.

Kirja avartaa suomalaisten kuvaa keskuudessamme elävistä muslimeista. Se saa myös arvostamaan monia asioita elämässämme.