Please shine the light in my eyes

Mä en ollu sellanen tyttö joka pukeutu mustiin. Enkä sellanen joka pukeutu mihin tahansa jota löys. Mul oli tyyli ja mun vaatteet oli ilosia. Mulla oli aina puhtaat hiukset ja hajuvettä ja kynsilakkaa.

Mul oli kerran paras ystävä. Me leikittiin aina yhdessä, ihan pienestä asti. Muistan vieläkin joitain meidän ihan omia outoja juttuja, joista muut ei tienny. Me keksittiin lauluja ja leikkejä joille me naurettiin kauheesti. Luvattiin et me oltais aina parhaita ystävii eikä mikään vois tulla meidän väliin.

Me muutettiin kun olin 12. Uuteen maahan, ihan uusien ihmisten luokse. Mun paras ystävä jäi taakse. Se kaupunki oli savuinen ja iso ja kun mä seisoin sen keskustassa niin en pystyny ajattelemaan. Mun uusi koulu oli harmaa ja siinä oli pienet ikkunat. Ei mun perhe olis sinne halunnut, mut kun mun vanhemmat oli saanu töitä. Mul ei ollu yhtään ystävää.

Ei ne mua kiusannu, sillai. Ne tykkäs musta oikeestaan. Niitten mielestä mul oli kivoja vaatteita ja olin ihan nätti ja kiltti ja sillain. Mut ei ne halunnut mun kanssa viettää aikaakaan. Oli vaan ihan kun en olis ollut siellä.

Keijumaailmassa kaikki on hyvin. Kaikki on ystäviä ja kilttejä toisilleen. Syödään marjoja joka päivä. Ihmiset rakastavat toisiaan. Siellä kaikki on perhettä niin kukaan ei voi jäädä yksin.

Mun vanhemmat sai ylennyksiä ja alko tekemään kauheasti töitä. Ne lähti ennen kuin heräsin ja tuli kotiin illalla. Sillon ne oli niin väsyneitä, ettei jaksanut puhua mun kanssa enää mistään.

Mä istuin pulpetissa luokan reunassa ja katoin niitä. Sitä rajaa joka kulki niitten maailman ja mun välissä. Ne biletti joka ilta ja ei koskaan tehnyt mitään koulussa.

Mä herään ja on pimeetä. Talo on tyhjä. Mitä jos jäisin tähän? Huomaisiko kukaan?

Istun takapulpetilla ja ope puhuu jostain. En mä edes kuule mitä siellä puhutaan. Katon ulos lumisateeseen ja mietin, miks olen täällä. Laitan pään pulpettiin ja mietin mun keijumökkiä.

Kun tulen kotiin talo on tyhjä. Taas. Missäköhän ne on?

Menen nukkumaan viideltä, kun ei ole muutakaan tekemistä. Makaan mun sängyssä ja kuuntelen hiljaisuutta. Jossain kaukana ihmiset on ilosia ja nauraa ja halaa. Mä itken ja laitan mun pään mun rintaa vasten. Huudan mun tuskaa mut kukaan ei kuule. Mun ääni on ihan kamala.  Miks oon tässä?

Nään unta että elän yksin harmaalla planeetalla. Sen pinta on tasainen. Planeetta alkaa kasvaa kasvamistaan. Yritän paeta, mutta ei ole paikkaa minne mennä. Planeetta kasvaa niin suureksi, että uppoan sen sisälle, ja hukun sen massaan.

Herään yöllä ja kuulen junan äänen. Mua pelottaa.  Sit mä mietin keijuja ja sitä kuinka ne välittää musta. Nukahdan uudelleen.

Keijut, tulkaa kiltit hakemaan mut täältä. Mun olis siellä paljon parempi kuin täällä.

Sit mä en enää jaksa mennä kouluun. Mä lähden joka päivä metsään ja kävelen siellä. Kukaan ei kuitenkaan tule huomaamaan, missä olen. Mä kerään viimesiä puolukoita ja syön niitä. Mä tunnen olevani vapaa luonnossa. Sillon mä en oo hukassa ihmismassassa.

Mut joku huomaa että oon poissa. Opettaja lähettää mun vanhemmille tiedon, että mä en ole ollut koulussa.

Istun odotushuoneessa ja mua jännittää kauheesti. Mua ahdistaa myös, haluun vaan juosta pois. En ehdi enää. Oven avaa ystävällisen näköinen nainen ja se pyytää mut sisään. Mä istun ja se kysyy multa: Miltä susta tuntuu?

Se kuunteli ja ymmärsi mua. Se sai mut tajuamaan etten oo yksin.

Sinä yönä keijut lensi pois. Mä kiitin niitä ja sanoin hyvästi.